Blogi

Kahvipöydässä kuuluu nauru. Joku kertoo arkisen tarinan, toinen lisää oman sattumuksensa, ja hetkeksi kiire unohtuu. Ulkona kaksi työkaveria käy lyhyellä happihyppelyllä ja juttelee viikonlopun suunnitelmista. Kun tauko jaetaan työkaverien kesken, se muuttuu yksittäisestä hengähdyksestä yhteiseksi voimavaraksi.

Aamu alkaa sähköpostitulvalla, Teams-palaveri seuraa toistaan ja kesken työlistan mieleen hiipii jo päivän ruokaostokset, lasten harrastukset ja se viesti, johon ei ole vielä ehtinyt vastata. Päivän päätteeksi olo voi olla kuin juoksisi maratonia pysähtymättä mutta ilman palkintoa maaliviivalla. Kiire ei yksin kuluta meitä, vaan se, että arki...

Työelämässä tunteet eivät aina mahdu kalenteriin. Ne tulevat silloin kun tahtovat: kesken palaverin, kiireen keskellä tai aivan yllättäen. Moni yrittää painaa ne syrjään, jotta työ etenisi. Mutta mitä tapahtuu, jos tunteille ei ole tilaa?

Aivot ovat kuin lihas, ne jaksavat vain tietyn määrän yhtäjaksoista ponnistelua. Tämän jälkeen ne tarvitsevat tauon. Moni kuitenkin huomaa liian myöhään, että keskittyminen on jo herpaantunut. Silloin tauko on enemmän hätäapu kuin ennaltaehkäisy.

Keskittyminen on kuin syvä virta. Kun se kulkee vapaasti, työ etenee kevyesti ja sujuvasti. Mutta pienikin keskeytys – sähköposti, viesti, kollegan kysymys – voi katkaista virran ja viedä ajatukset harhapoluille. Paluu takaisin keskittyneeseen tilaan voi kestää jopa 15–20 minuuttia.

Arjen kuormituksen keventämiseen ei aina tarvita suuria muutoksia tai uusia aikatauluja. Usein ratkaisu löytyy pienistä hetkistä, joihin pysähdymme. Ne ovat kuin hengähdyksiä kesken kiireen. Lyhyitä pysähdyksiä, jotka katkaisevat kuormituksen ja palauttavat voimia. Niiden vaikutus kertautuu, kun niistä tulee säännöllinen osa päivää.

Kesän jäljiltä kalenteri täyttyy, sähköpostit odottavat ja uudet projektit starttaavat. Syksyn alku voi tuntua yhtä aikaa innostavalta ja hengästyttävältä. Lomarytmin jälkeen paluu arkeen on usein kuin hyppäisi junaan, joka lähtee heti liikkeelle. Joskus vähän liian kovaa vauhtia.

Elokuu on siirtymäaikaa. Aamuissa on jo hieman viileyttä, vaikka päivät lämpenevät vielä kuin muistutukseksi siitä, että kaikki ei ole vielä ohi. Moni palaa töihin, mutta kesä ei ole kaikille vain vuodenaika, se on tunnetila. Se on kevyempi hengitys, hitaampi aamu, katse horisonttiin ja ajatus, joka saa viipyä.

Elämä ei jää eteiseen, kun astumme töihin. Työpöydän ääressä istuu ihminen, ei pelkkä rooli, ei suoritus. Joskus mukana kulkee suru, huoli tai epävarmuus. Ne eivät aina näy ulospäin, mutta tuntuvat sisällä. Ja juuri siksi ne ansaitsevat tulla tunnistetuksi osana ihmisyyttä.

Kesä pysäyttää meidät tavalla, jota harva muu vuodenaika pystyy jäljittelemään. Aikataulut kevenevät, sähköpostit hiljenevät ja kokoukset harvenevat. Kiire väistyy, vaikka vain hetkeksi. Syntyy tilanne, missä joudumme kohtaamaan arjen ilman sen tavanomaista rytmittäjää – kiirettä.